Pitkästä aikaa kuuluu kohtalaisen hyvää, loman olin kotona datailemassa ja sain näin 10 kk:n jälkeen nähdä poikaystävääni. Toisaalta tänään sain valitusta siitä, etten nää kavereitani (joita ei siis nykyisin enää pahemmin ole, koska yhteydenpitoa oli rajattu noin puolen vuoden ajan) tai muutenkaan käy ulkona, vaikka olen lähes koko  viikon ollut kipeä ja etten kohta ole tervetullut kotiin tämän takia. Erittäin reilua. Tästä ei kuitenkaan aiheudu ainakaan minulle juurikaan mielipahaa, sillä minulle on luvattu oma asunto kesän alkuun, mikä on todella iso juttu, kun otetaan huomioon, etten vielä silloinkaan ole täysi-ikäinen. Kerrankin jotain on osattu tehdä oikein.

Mutta en oikeasti tiedä, mitä ajatella vanhemmistani. Ennen siirtymistäni "laitokseen" kaikki turhautuminen ja viha purettiin minuun, nyt se puretaan pikkusiskooni ja häntä uhkaillaan ties millä. Tuntuu, että heidän perimmäinen tarkoituksensa on vain päästä minusta ja siskostani eroon. Valitettavasti miun täytyy olla sitä mieltä, että siskollani olisi asiat paremmin muualla. Sen minä vielä kestän, että minulle tehdään väärin, eikä ketään rangaista "koska ei ole todisteita", mutten halua että kukaan muu joutuu kokemaan samaa.

Ei ole mukavaa asua laitoksessa, varsinkaan alussa, kun juuri mitään oikeuksia tai erivapauksia ei ole. Enkä toisaalta sitäkään toivo kenellekään. Pakko kuitenkin olla sitä mieltä, että se voittaa kotona asumisen, jos elämä kotona on toisinaan tai jatkuvasti yhtä helvettiä. Kotona ei välttämättä ole ketään kenen puoleen kääntyä, kun vanhemmat uhkaavat väkivallalla tai jopa tappamisella. Ja omakohtaisten kokemusten perusteella ei poliisikaan ole "ystävä". Oikeus ei toteudu, jos päässäsi ei ole nyrkin jäljiltä verta vuotavaa avohaavaa.